maanantai 1. kesäkuuta 2015

Aika rientää kuin hirvi


Eilen olin aamulla poikien koululla kevätjuhlassa. Vanhempi pojista pääsi yhdeksänneltä ja nuorempi seitsemänneltä luokalta. On vaikea ajatella, että vanhemman peruskoulu on nyt sitten ohi. Vastahan kävimme tutustumassa alakouluun ja nyt odotamme yhteishaun tuloksia. Pojan todistus ei paras mahdollinen ollut, joten ainakin minä odotan aika jännittyneenä tuloksia. Poika oli tsempannut viimeisen vuoden aikana ihan mukavasti, mutta saa nähdä mihin numerot riittävät. Nuoremmalla oli varsin mainio todistus.

Olin etukäteen varautunut liikuttumaan juhlassa. Ei siellä kuitenkaan mitään kovin isoja tunteita liikkunut. Minusta oli kuitenkin mukava, että ysiluokkalaisten vanhemmat saivat tulla koululle katsomaan tilaisuutta. Juhlatavat ovat varsinkin pukeutumisen osalta muuttuneet omista kouluajoistani. Hienoa oli nähdä juhlapukuisia tyttöjä ja poikia. Kyllä peruskoulun loppumistakin on syytä juhlistaa. Jotain samaakin oli kuin silloin ennen. Joukko poikia pisti sikarit palamaan koulunpihalla.

Poikien toivomuksesta olin leiponut mansikkakakun. Kesäloman alkajaisiksi joimme kahvit naapurissa asuvan isomummin kanssa.

Iltapäivällä kävin perhetuttujen tyttären ylioppilasjuhlissa. Pojat eivät sinne lähteneet vaan viettivät loman alkua omien kavereidensa kanssa. Sielläkin oli mukava käydä. Tapasin ihmisiä, joita en  ollut nähnyt pitkään aikaan. Olin yllättävän sosiaalinen ja juttelin vieraidenkin ihmisten kanssa.

En pidä yleensä kovin paljon tämänkaltaisista juhlista. Perhe- ja parisuhdekuviot saavat minut tuntemaan itseni aina yksinäiseksi ja parittomaksi. Joidenkin ihmisten asenteissa heijastuu ajatus, että minussa on jotain vikaa, koska en ole uutta miestä löytänyt. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Ja ikävä poikien isää kohtaan vihlaisee myös. Hän olisi myös halunnut olla läsnä poikien elämän kohokohdissa. Ja jotenkin eniten vihloo nähdä miten pojilla ei ole isää ja kaikilla muilla on. En voi tietää olisinko enää yhdessä poikien isän kanssa, jos tämä eläisi, mutta siitä olen varma, että poikien elämään hän kuuluisi. Lasten isättömyys tuntuu kaikista epäreiluimmalta tässä asiassa.

Tämä päivä on mennyt enimmäkseen toipumisen tunnelmissa. Olo on ollut haikea. Juhlatilanteet ovat usein minulle myös rasittavia, koska en koe olevani mitenkään hyvä sosiaalisissa tilanteissa.

Huomenna minulla onkin sitten edessä paluu koulujuttujen pariin. Olen viikonlopun pitänyt niistä vapaata ja luulen sen olleen ihan hyvä juttu. Ja pojilla alkaa kesäloma.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Kohta helpottaa


Koskahan sitä oppisi tekemään hommat ajoissa? Olen viime aikoina yrittänyt saada talven aikana kertyneitä tekemättömiä opiskelujuttuja valmiiksi. Jotakin valmista olen saanut aikaan, mutta vielä paljon on jäljellä.

Osittain töiden rästiintymiseen liittyy minulla se, että haluaisin tehdä ne kunnolla ja joskus aika tai voimavarat eivät anna siihen mahdollisuutta ja sitten ne jäävät kokonaan tekemättä. Pitäisi opetella välillä tyytymään muuhunkin kuin täydelliseen suoritukseen. Tekemättömät työt vaivaavat myös koko ajan ajatuksia enkä pysty kunnolla keskittymään muuhun ja siitä seuraa lisää tekemättömyyttä. Vähän hankala yhdistelmä.

Kevätlukukauden opintojen jälkeen alkaa olla aika tyhjiin puristettu olo. Hain kesäksi töitä, mutta en saanut. Päädyin ottamaan muutaman kesäkurssin ja kitkuttamaan opintotuella. Ehkä ihan hyvä etten niitä töitä löytänyt. Nyt on mahdollisuus vähän lomaillakin. Syksyllä onkin sitten edessä opinnäytetyön vääntämistä ja opintojen loppuun suorittamista. Näin ainakin toivon.

Yksi tänä talvena voimiani syönyt asia on ollut viime kesästä jatkunut suhteen tapainen Kummitusmiehen kanssa. Meidän välistämme viritelmää ei voi varsinaisesti edes suhteeksi määritellä enkä tiedä tuleeko siitä koskaan mitään sen kummempaa. Tällä hetkellä tilanne on molemmille sopiva. Suurimman väännön asiasta olen käynyt oman pääni sisällä. Minulle on ollut todella iso kynnys päästää toinen ihminen näin lähelle ja myöntää itselleni, että minulla on tunteita ja haluja, jotka kohdistuvat toiseen ihmiseen. Olen pelännyt niin kovasti satutetuksi joutumista, että olen ollut jo valmiiksi puolustusasemissa ja valmiina juoksemaan karkuun. Välillä toivon, että tästä kehkeytyy jotain muutakin, mutta jos ei kehkeydy niin näinkin on hyvä. Ja jos/kun tämä loppuu, olen monta kokemusta rikkaampi ja vahvempi.Tämä on ollut myös aika vapauttava kokemus monin tavoin.

Suhteiden muodostaminen näin vähän vanhemmalla iällä ei ole ihan yksinkertaista. Molemmilla on painolastia menneisyydestä, elämää, kokemuksia. lapsia, entisiä suhteita ja haastavia elämäntilanteita. Joskus toivon, että kaikki voisi olla vähän helpompaa ja yksinkertaisempaa.

Ulkoisesti elämä näyttää samalta kuin ennenkin. Pojat kasvavat ja voivat hyvin. Ruokin kissaa ja siivoan kotia. Odotan kesää. Enkä pelkää kaikkea enää niin paljon.

Mutta nyt pitäisi jaksaa keskittyä koulujuttuihin vielä vähän aikaa.


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Lopun aikoja


Töitä on enää kaksi viikkoa jäljellä. Joulun jälkeen on edessä paluu koulun penkille. Olen jo muutaman viikon ollut hieman lähtöfiiliksissä. Työpaikasta ja työstä olen tykännyt kovasti. Uuteen ihmisjoukkoon sopeutuminen on ollut minulle usein hieman haasteellista, mutta nyt sekin sujui luontevasti. Olen ollut osa yhteisöä. Mieli on ollut haikea, kun uudessa työvuorolistassa ei näykään minun nimeäni, on koulutustilaisuuksia uusista jutuista, joita minun ei tarvitse oppia tai ihmiset suunnittelevat elämäänsä eteenpäin.

Ajatukset ovat suuntautuneet jo koulumaailmaan. Harjoitteluraportti pitäisi saada tehtyä loppuun. Pitäisi jo hieman perehtyä ensi kevään aiheisiin. Opinnäytetyötäkin pitäisi alkaa oikeasti ajatella. Toisaalta kouluun paluu on ihan mukavaakin. Mutta kevään työmäärä pelottaa jo etukäteen. Nyt harjoittelu- ja työaikaan olen nauttinut siitä tunteesta, kun työn voi tehdä työpäivän aikana ja kotona voikin sitten keskittyä muihin hommiin. Opiskelumotivaatio on tällä hetkellä aika hukassa.

Joulukuinen loma tulee kyllä todella tarpeeseen. En viime joulun jälkeen ole pitänyt kuin joitain yksittäisiä vapaapäiviä. Viime kevät oli opintojen suhteen todella työläs ja välillä vietin koulujuttujen parissa kaikki illat ja viikonloput. Harjoittelu tuntuikin kevyeltä, kun ei tarvinnyt enää työpäivän jälkeen jatkaa hommia kotona. Mutta aikamoista uuden opettelua se kuitenkin on vaatinut. Olo alkaa olla aika vetämätön. Pimeyskin verottaa jaksamista kuten aina tähän vuodenaikaan.

Toivottavasti saisin vielä jostain revittyä energiaa saada tämä syksy suoritettua loppuun.


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Marras


Töitä on vielä neljä viikkoa. Joulukuussa lomaillaan ja paluu opintoihin on edessä tammikuun alussa. Lievästi sanottuna alan olla loman tarpeessa. Viime joulun jälkeen minulla on ollut viikonloppujen lisäksi vain muutama yksittäinen vapaapäivä. Ja kevätlukukauden aikana menivät illat ja viikonloput usein kouluhommissa. Kesän työharjoittelu ja tämä pieni työpätkä sen jatkeena ovat siinä suhteessa tuntuneet. kevyiltä. En odota kouluunpaluuta mitenkään innoissani. Tuleva kevät on kuulemma aika rankka ja sitä opinnäytetyötäkin pitäisi vähitellen alkaa miettiä. Nyt pitäisi saada harjoitteluraportti kirjoitettua. Toivottavasti loma palauttaa opiskelumotivaation.

Väsymys ja stressi tuntuvat myös kehossa. Selkä on välillä jumissa ja ranteet kipeät. Viime aikoina on ilmaantunut myös vatsakipuja, joita pidän ihan väsymyksen aiheuttamina.

Loka- ja marraskuun pimeys vetävät mielen matalaksi. Joulukuussa helpottaa. En enää ole erityisen juhlaihminen, mutta joulun ajassa on edelleen oma viehätyksensä. Tammikuu on taas laulunkin mukaan pitkä ja iloton. Valon määrän lisääntyessä huomaan omankin vireystilani kohenevan. Vuosittain toistuvan ilmiön olen havainnut ja huomannut havainnon tuovan myös lohtua. Tämä on vain tälläinen ajanjakso, joka menee ohi aikanaan. En jaksa huolestua asiasta.

Luin tänään eilistä Hesaria. Tämä yksinäisyydestä kertova juttu sai minut itkemään. Tunnistin siinä niin hyvin omia tuntemuksiani. Useinmiten olen elämääni kohtalaisen tyytyväinen, mutta yksinäisyys on ongelma. Välillä asia on mielessä aktiivisemmin, mutta enimmäkseen se on jonkinlaisena pohjavireenä elämässä. Nyt yksinäisyyden ongelma on omissa ajatuksissani pinnalla, johtuen yleisestä alavireisyydestäni.


torstai 23. lokakuuta 2014

Leski


Tänään tulee kuluneeksi 13 vuotta aviomieheni ja lasteni isän kuolemasta. Olin silloin 26 vuotta, vanhempi pojista oli kolme ja puoli vuotta ja nuorempi seitsemän kuukautta vanha. Mies kuoli täysin yllättäen sairauskohtaukseen.

Olen päässyt miehen kuoleman ja surun kanssa sinuksi. Rakkaus ja kaipaus ovat tavallaan aina jossain taustalla. Ne eivät kuitenkaan ole koko ajan mielessä. Välillä menee pitkiäkin aikoja, etten oikeastaa ajattele miestä ollenkaan. Yhteisestä elämästä on jo niin kauan, että on vaikea muistaa millaista se oli. Vaikea on myös kuvitella millaista meidän elämämme olisi nyt, jos mies vielä eläisi. Erilaista se ainakin olisi ollut. Joskus pienet asiat tuovat kaiken mieleen. Tietyt vuosipäivät aktivoivat muistot. Eniten vihloo ehkä joissakin lapsiin liittyvissä tapahtumissa, kun tietää miten mies olisi halunnut olla niissä läsnä.

Leskeyden kanssa en edelleenkään ole oikein sinut. Miehen kuoleman jälkeisenä talvena kävin nuorille leskille tarkoitetussa tukiryhmässä. Ryhmä oli sinänsä hyvä ja sain tapaamisista paljon, mutta silti tunsin sielläkin itseni ulkopuoliseksi ikäni vuoksi. Olin nuorin ryhmässä ja ainoa jolla oli alle kouluikäisiä lapsia. Samanikäiset tuttavat solmivat ensimmäisiä pidempiä ihmissuhteitaan. Tunsin olevani niin outo kokemukseni kanssa. Ihmiset eivät tienneet miten suhtautua minuun ja kokemaani menetykseen. Useamman kerran päädyin lohduttamaan toisia, kuuntelemaan tarinoita sukulaisille tai tuttaville sattuneista kuolemantapauksista tai muista onnettomuuksista. Osa ihmisista yritti sivuuttaa koko kiusallisen aiheen kokonaan jopa välttelemällä minua ja poikia.

Minun on aina ollut vaikea puhua tunteistani ja ajatuksistani. Suru miehen kuolemasta ja pienten lasten kanssa arkipäivästä selviytymisen pakko saivat minut vielä enemmän lukkoon. En osannut puhua ihmisille. Sisälle patoutunut tuska oli varmasti yksi syy vuosia myöhemmin päälleni kaatuneeseen masennukseen. Masennuksen pahimmassa vaiheessa kävin reilun vuoden mielenterveystoimiston sairaanhoitajan juttusilla ja siellä sain purettua miehen kuolemaan liittyviä tunteitani kaiken muun ohella. Se oli tuskallista ja kamalaa, mutta helpotti oloa, kun sain tunteeni ulos

En edelleenkään mielelläni puhu miehen kuolemasta ja siitä että olen oikeasti leski. En halua nähdä reaktiota, joka ihmisille tulee, kun kerron heille asiasta. Toissalta ihmiset säälivät minua ja minä en halua olla säälittelyn kohteena. Minä olen niin paljon muutakin kuin kuolleen miehen vaimo ja lapseni muutakin kuin puoliorpoja. Samalla ihmisille tulee kuitenkin helpotus siitä, ettei heidän itsensä ole tarvinnut kokea mitään näin kamalaa.

Usein ihmisillä on myös hyvin vahvat mielipiteen siitä, miten lesken tulee elää puolison kuoleman jälkeen. Miehen kuolemasta ei ollut kulunut kovinkaan potkää aikaa, kun sain kuulle, että minun pitäisi kiireesti hankkia uusi mies. Ja kyse ei suinkaan ollut minun hyvinvoinnistani tai rakkauden tarpeestani vaan siitä, että pojat tarvitsisivat isähahmon ja miehen mallin jotteivat joutuisi aikuisina hunningolle. Miehen kuolemasta oli kulunut kolme vuotta, kun aloitin uuden suhteen vakavalla mielellä. Sitä paheksunnan määrää, jonka silloin sain osakseni. Häpäisin miehen muiston ja koko suvun. Ja vetää nyt pienet lapset heti suhteeseen mukaan. (Minnekäs minä olisin pojat tuupannut pois jaloista hoitoon?) Suhde kariutui muihin syihin, mutta ei muiden ihmisten suhtautuminen ainakaan helpottanut asiaa. Tämä mieskin sai kuulla omilta ystäviltään ihmettelyä, että miten voi sekaantua leskinaiseen, jolla on vielä pieniä lapsia.

Tulipa vuodatettua. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka ovat jääneet kaivelemaan mieleeni. Haluan sanoa, että ihmisten pitäisi antaa toistensa elää niinkuin elävät, arvostelematta ja paheksumatta näiden ratkaisuja, koska ikinä ei voi tietää kaikkia taustalla olevia syitä. Toiseksi vaikeat elämäntilanteet ja niistä selviäminen eivät tee kenestäkään sankaria. Paskoja juttuja voi sattua ihan kenelle vain ja koska vain. Sitten sitä vain elää tapahtuneen kanssa, koska ei muutakaan voi. Ja jos joku ei halua elää tapahtuneen vuoksi niin sekin pitää voida hyväksyä.

Miehelle haluaisin sanoa, että rakastan ja kaipaan edelleen. Haluaisn niin kovasti, että kaikki olisi mennyt toisin. Mutta nyt on näin ja tämän kanssa minun on vain elettävä.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Minä



Minä olen äiti, sisar, tytär, opiskelija, toimistotyöntekijä,yksinhuoltaja  leski, rakastajatar, ystävä, yksinäinen, ujo, riehakas, hiljainen, utelias, rohkea, epävarma, surullinen ja paljon muuta. Olen ollut vaimo, työtön, kotiäiti, masentunut, rakastunut, luottavainen, toivoton.

Tiedän joitakin asioita, jotka määrittävät minua. Tiedän senkin miten tähän tilanteeseen on päädytty. Mutta kun minulta kysytään, että mitä minä haluaisin tai mistä minä haaveilen, menen lukkoon enkä osaakaan sanoa mitään. Yhtäkkiä en enää tiedäkään kuka olen.

Uusia ajatuksia, jälkiä entiseen


Kirjoittamista olen kaivannut. Se on ollut minulle keino selkeyttää ajatuksia. Ajatukseni ovat enemmän tai vähemmän solmussa, mutta toivottavasti eivät pyöri enää niin paljon oman navan ympärillä. En kuitenkaan lupaa mitään. Katsotaan mihin tällä kertaa sanoilla leikittely johtaa.

Entistä elämää löytyy täältä: Räpiköintiä.