Tänään tulee kuluneeksi 13 vuotta aviomieheni ja lasteni isän kuolemasta. Olin silloin 26 vuotta, vanhempi pojista oli kolme ja puoli vuotta ja nuorempi seitsemän kuukautta vanha. Mies kuoli täysin yllättäen sairauskohtaukseen.
Olen päässyt miehen kuoleman ja surun kanssa sinuksi. Rakkaus ja kaipaus ovat tavallaan aina jossain taustalla. Ne eivät kuitenkaan ole koko ajan mielessä. Välillä menee pitkiäkin aikoja, etten oikeastaa ajattele miestä ollenkaan. Yhteisestä elämästä on jo niin kauan, että on vaikea muistaa millaista se oli. Vaikea on myös kuvitella millaista meidän elämämme olisi nyt, jos mies vielä eläisi. Erilaista se ainakin olisi ollut. Joskus pienet asiat tuovat kaiken mieleen. Tietyt vuosipäivät aktivoivat muistot. Eniten vihloo ehkä joissakin lapsiin liittyvissä tapahtumissa, kun tietää miten mies olisi halunnut olla niissä läsnä.
Leskeyden kanssa en edelleenkään ole oikein sinut. Miehen kuoleman jälkeisenä talvena kävin nuorille leskille tarkoitetussa tukiryhmässä. Ryhmä oli sinänsä hyvä ja sain tapaamisista paljon, mutta silti tunsin sielläkin itseni ulkopuoliseksi ikäni vuoksi. Olin nuorin ryhmässä ja ainoa jolla oli alle kouluikäisiä lapsia. Samanikäiset tuttavat solmivat ensimmäisiä pidempiä ihmissuhteitaan. Tunsin olevani niin outo kokemukseni kanssa. Ihmiset eivät tienneet miten suhtautua minuun ja kokemaani menetykseen. Useamman kerran päädyin lohduttamaan toisia, kuuntelemaan tarinoita sukulaisille tai tuttaville sattuneista kuolemantapauksista tai muista onnettomuuksista. Osa ihmisista yritti sivuuttaa koko kiusallisen aiheen kokonaan jopa välttelemällä minua ja poikia.
Minun on aina ollut vaikea puhua tunteistani ja ajatuksistani. Suru miehen kuolemasta ja pienten lasten kanssa arkipäivästä selviytymisen pakko saivat minut vielä enemmän lukkoon. En osannut puhua ihmisille. Sisälle patoutunut tuska oli varmasti yksi syy vuosia myöhemmin päälleni kaatuneeseen masennukseen. Masennuksen pahimmassa vaiheessa kävin reilun vuoden mielenterveystoimiston sairaanhoitajan juttusilla ja siellä sain purettua miehen kuolemaan liittyviä tunteitani kaiken muun ohella. Se oli tuskallista ja kamalaa, mutta helpotti oloa, kun sain tunteeni ulos
En edelleenkään mielelläni puhu miehen kuolemasta ja siitä että olen oikeasti leski. En halua nähdä reaktiota, joka ihmisille tulee, kun kerron heille asiasta. Toissalta ihmiset säälivät minua ja minä en halua olla säälittelyn kohteena. Minä olen niin paljon muutakin kuin kuolleen miehen vaimo ja lapseni muutakin kuin puoliorpoja. Samalla ihmisille tulee kuitenkin helpotus siitä, ettei heidän itsensä ole tarvinnut kokea mitään näin kamalaa.
Usein ihmisillä on myös hyvin vahvat mielipiteen siitä, miten lesken tulee elää puolison kuoleman jälkeen. Miehen kuolemasta ei ollut kulunut kovinkaan potkää aikaa, kun sain kuulle, että minun pitäisi kiireesti hankkia uusi mies. Ja kyse ei suinkaan ollut minun hyvinvoinnistani tai rakkauden tarpeestani vaan siitä, että pojat tarvitsisivat isähahmon ja miehen mallin jotteivat joutuisi aikuisina hunningolle. Miehen kuolemasta oli kulunut kolme vuotta, kun aloitin uuden suhteen vakavalla mielellä. Sitä paheksunnan määrää, jonka silloin sain osakseni. Häpäisin miehen muiston ja koko suvun. Ja vetää nyt pienet lapset heti suhteeseen mukaan. (Minnekäs minä olisin pojat tuupannut pois jaloista hoitoon?) Suhde kariutui muihin syihin, mutta ei muiden ihmisten suhtautuminen ainakaan helpottanut asiaa. Tämä mieskin sai kuulla omilta ystäviltään ihmettelyä, että miten voi sekaantua leskinaiseen, jolla on vielä pieniä lapsia.
Tulipa vuodatettua. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka ovat jääneet kaivelemaan mieleeni. Haluan sanoa, että ihmisten pitäisi antaa toistensa elää niinkuin elävät, arvostelematta ja paheksumatta näiden ratkaisuja, koska ikinä ei voi tietää kaikkia taustalla olevia syitä. Toiseksi vaikeat elämäntilanteet ja niistä selviäminen eivät tee kenestäkään sankaria. Paskoja juttuja voi sattua ihan kenelle vain ja koska vain. Sitten sitä vain elää tapahtuneen kanssa, koska ei muutakaan voi. Ja jos joku ei halua elää tapahtuneen vuoksi niin sekin pitää voida hyväksyä.
Miehelle haluaisin sanoa, että rakastan ja kaipaan edelleen. Haluaisn niin kovasti, että kaikki olisi mennyt toisin. Mutta nyt on näin ja tämän kanssa minun on vain elettävä.
